Tiedättekö.. Kun on joskus tosi tiukassa tilanteessa, yhden ihmisen yksittäinen kommentti tai ele saattaa pelastaa koko päivän. Tai koko inttiajan. Oon äärimmäisen kiitollinen tässä kaikille mainituille henkilöille ja kerron jokaisesta yhden tarinan. Kiitos näille intin ihmisille. Te teitte mun intistä iloisen. :)
H.
Ihana kultainen pöllöpää, joka juoksi puomia päin ja pyörtyi. Alokaskausi samassa tuvassa jätti parantumattomia jälkiä sieluun ja olen siitä äärest kiitollinen. Ollaan vieläkin paljon tekemisissä ja hän sai kunnian olla mun avec kurssijuhlassa. Hän jaksaa mua aina tsemppailla, kingetä eteenpäin, naurattaa. "Tiedätkö Oliivi.. Juna kulkee, jotkut jää asemalle ja me tullaan sun kans resiinalla perässä!"
Rauhallinen Mies.
En muista, miten tutustuin Rauhalliseen Mieheen, mutta luultavasti menin selittämään sille RUK:ssa tapani mukaisesti jotain tosi tyhmää. Rauhallinen mies oli hiljainen, mutta aina tukena ja valmiina juttelemaan. Kun itketti, hän istui vieressä hiljaa katsoen eteensä ja ojentaen mulle nenäliinoja. Tää pieni ele merkitsi niin paljon. Samalla Rauhallinen Mies oli mun tukena yhdessä vaikeassa harjoitusessa, jaksoi huudella "hei Oliivi jää jälkeen, päästäkää se eteen!" ja tsemppasi. Rauhallisesta Miehestä tuli soppakuningas, mutta tykki se on soppatykkikin!
Myyrä.
Myyrä oli ihan paras, sen kanssa oli hauska nauraa kaikille pöllöyksille. Tutustuttiin RUK:n ekassa perusharjoituksessa, jossa kikateltiin sille, kuinka saadaan nukkua neljä tuntia ja pidettiin sitä huiman suurena määränä. Sitähän se olikin. Kävimme paljon keskusteluja, syviä pohdiskeluja omasta itsestämme, armeijasta ja RUK:sta. Nyt oon hälle kade, koska hän on kevyen raketinheitinpatterin päämiehiä. Oli ihan paras meidän linjanjohtajan ilmeiden matkija!
Rokkimies.
Rokkimies oli tykimies vailla vertaa ja hänen kanssaan nauroimme monet tykkimiesten sisäpiirivitsit, tyyliin "Missä se juntta menee???". Hän opetti, miltä näyttää nuuskaava mies, kun kävelimme kaupasta kasarmille. Hänelle aina vähän naurettiin ja hänessä asui pieni äkäpussi, mutta parempaa juttukaveria saa hakea.
Priest.
Meidän RUK:n sotilaspappi tsemppaili monen hankalan paikan yli ja juteltiimpa me vielä silloinkin, kun kävin pikakomennuksella H-cityssä vielä muiden jälkeen. Paras neuvo häneltä oli "kaada ittelles vaan".
M.
Mun linjakaveri viimeisellä keikalla, oli niin hauskat jutut väliin ettei mitään rajaa. Lopuks harmitti ku tiet erkani eikä kavereinaka juur pysytty, mut ei riitojen vuoks. "Kun sä laulat sen noin, kuulostaa siltä, et mä olisin tykin putken sisässä!"
K.
K oli meidän mainio toimisto, joka jaksoi tsemppiä viimeisen pätkän, kun otti melkeen joka päivä päähän. Käytiin lenkillä. Vaikka välillä ärsytti, K jaksoi olla kaverina aina.
Nikkiskä.
Nikkiskä on maailman mahtavin tyyppi ja häröin huumorintaju ikinä. Me juteltiin ennen inttiä Aamu Kammassa ja päädyttiinki samalle kurssille AUK:n. Lopetettiin samaan aikaan, mä palasin ennen sitä palvelukseen ja oltiin onneks viel hetki yhdessä. Hälle huutelin aamuja ja hän kiitteli. Aivan ihana ystävä!
Soittopoikkelit.
Aina kun avasit oven, pojat huikkas et MAMA! Joo, mulla oli tämmönen(kin) lempinimi intissä. Niistä tuli aina hyvä mieli, ikävä meidän soittopoikkeleita.. *sydän*
Tamtam.
Tamtam auttoi jaksamaan yhen vaikeen jakson yli ja häntä jäi tosi ikävä. Hän asuu lähes maapallon toisella laidalla eli Porissa, joten nyt lienee maailmanympärysmatkan paikka! Ihan järkyttävä ikävä sitä naista. Me ollaan melkeen yhtä pitkiä, mut mä olin aina Oliivi ja Tamtam "se pitkä nainen" :D
***
Kiitos teille, vaikka te ette tätä lue, ainakaan luultavasti. Te teitte mun intistä sen kivan intin. Lisäksi kivaan porukkaan kuuluu viel sakki muita, jotka kyl tietää ite olevansa kivoja. Kiitos myös vihamiehille, opin vihdoin että haters gonna hate ja teitä tulee aina olemaan. Mutta vain nämä kultinuput ansaitsevat erityismaininnan.
lauantai 12. lokakuuta 2013
Asiat, joita en hirveästi ikävöi armeijasta
- Jatkuva nahistelu ja riitely.
Tätä kaipaan ehdottomasti vähiten! Meni niin hermo siihen jatkuvaan draamaan, yhteen ilkeään tätiin ja tyhmiin juoruihin. Tietty on ihan oletettavaa, että ihmisillä on jatkuvasti yhdessä ollessaan taipumus riidellä, mutta sellaista draamaa, mitä mä pahimmillaan näin armeijassa (tyyliin lähetetään joku yksittäinen herra edustamaan koko tuvan mielipidettä ja kertomaan, kuinka idiootti sä olet koko porukan mielestä ja kuinka et kelpaa heidän joukkoon) en tosiaan ikävöi! Ihan kauheeta!
Naisten kesken oli varsinkin nahistelua, koska isot egot ja typerät persoonat. Oli varsinkin tän toisen keikan yhteydessä ikävä meidän alokaskauden tupaa, mut kuulin siitäkin paljon juttuja, jotka eivät hirveästi imarrelleet tupalaisiani. Ihan samanlaista kakan vatkaamista siis sielläkin. Miesten kanssa harvemmin nahisteltiin, mut jossain vaiheessa alkoi pojillakin kunnon diivailu nostaa päätään. En mä toki mikään enkeli ole vaan ihan itsekin muiden kanssa nahistelin, mutta onneks tää kaikki on ohi!
- Ryhmäpaine.
Parhaimmillaan ryhmäpaine sai oikeasti yrittämään parhaansa, tsemppaamaan vielä ne viimeisimmät voimanmurut esiin ja pinnistelemään. Huonoimmillaan ryhmäpaine itketti ja otti päähän, koska tsemppauksen sijaan puhuttiin pahaa, naureskeltiin selän takana ja naaman edessä ja tuotiin muutenkin esille, kuinka huono ihminen olet verrattuna muihin, et jaksa mitään ja oot muuten tosi ruma ämmä.
- Kotimatkat.
Varsinkin RUK:ssa nafti viiden tunnin bussimatka ei oikein lämmittänyt sydäntä. Onneksi bussimatkoilla sai aina nukkua, mutta lomabussi lähti taas sunnuntaina puoli neljältä RUK:ssa. Hieman hajotti joskus.. Ja nykyään muuten nukun bussissa AINA. Jäänyt semmonen inttitapa päälle.
- Sovinistit.
Miehiä mahtuu maailmaan ja inttiin varsinkin, eivätkä nämä kaikki suinkaan toivota naisia tervetulleiksi heti joukkoon vihreään. Tukena näille miehille toimivat usein valitettavan todenmukaiset tarinat siivellä menneistä naissotilaista, naisten erilainen fysiikka ja se, että naiset juttelevat miehille (tämähän on tulkittavissa esim. flirttailuksi). Ei kuule paljoa tsemppaa, kun muut saa tehdä hommansa rauhassa vuorollaan ja omalla vuorollas koko ryhmä rämä tulee ihmettelemään, et osasko toi akka oikeasti suunnata putkea oikein vai leikkikö se vaan.
- Sukat.
Ne ei ollu ikinä sopivat, hukkuivat aina ja olivat väliin turhan kireitä tai varsi ei pysynyt ylhäällä :D
- PAKKIRUOKA.
Suurin ja eeppisen kamala viimeiseksi. Ihan järkyttävän hirveän oksettavaa mössöä, kulki myös nimellä "lämmin ja keltainen", koska sitä se todellakin oli! Varsinkin Niiskula rakasti soijasuikaleita, joita mä taas vihaan. Monet eivät osanneet tehdä kunnon kasvissafkaa ja siksi kasvisruoka näytti usein lähinnä yrjöltä. Välillä mulle unohdettiin lähettää ruokaa harjoituksiin ja voin kertoa, että hajotti.
***
Noin yleisesti intti ei hajottanut paljoa, koska siihen oli asennoitunut oikein (tyyliin valittamalla pilaa vaan päivänsä, kohta on loma, pian pääsee kotiin syömään hyvää salaattia, tää on vaan väliaikasta, palautan nää pienet sukat pois ja pidän omia varasukkia mukana, pojat on vaan nuoria ja tyhmiä eikä ne ymmärrä yhtään mitään etc etc..). Väliin vaan kiehahti, mutta yleensä en sitä muille kertonut. Itsepä olin intin valinnut ja tiesin, ettei kaikki oo kivaa. (Jostain syystä jätin tästä yhden kamalan mutakokemuksen pois, mutta ehkä osasin asennoitua pelkäämääni asiaan oikein niin siitä jäi lähinnä hyvät muistot, toisin kuin järkyttävän kauheesta pakkiruoasta, jonka hajukin sai jo yrjöämään? Ei sen puoleen muonituskeskuskaan taivasta avannut, mutta se pakkiruoka ja haiseva pakki.. yyyh!)
Tätä kaipaan ehdottomasti vähiten! Meni niin hermo siihen jatkuvaan draamaan, yhteen ilkeään tätiin ja tyhmiin juoruihin. Tietty on ihan oletettavaa, että ihmisillä on jatkuvasti yhdessä ollessaan taipumus riidellä, mutta sellaista draamaa, mitä mä pahimmillaan näin armeijassa (tyyliin lähetetään joku yksittäinen herra edustamaan koko tuvan mielipidettä ja kertomaan, kuinka idiootti sä olet koko porukan mielestä ja kuinka et kelpaa heidän joukkoon) en tosiaan ikävöi! Ihan kauheeta!
Naisten kesken oli varsinkin nahistelua, koska isot egot ja typerät persoonat. Oli varsinkin tän toisen keikan yhteydessä ikävä meidän alokaskauden tupaa, mut kuulin siitäkin paljon juttuja, jotka eivät hirveästi imarrelleet tupalaisiani. Ihan samanlaista kakan vatkaamista siis sielläkin. Miesten kanssa harvemmin nahisteltiin, mut jossain vaiheessa alkoi pojillakin kunnon diivailu nostaa päätään. En mä toki mikään enkeli ole vaan ihan itsekin muiden kanssa nahistelin, mutta onneks tää kaikki on ohi!
- Ryhmäpaine.
Parhaimmillaan ryhmäpaine sai oikeasti yrittämään parhaansa, tsemppaamaan vielä ne viimeisimmät voimanmurut esiin ja pinnistelemään. Huonoimmillaan ryhmäpaine itketti ja otti päähän, koska tsemppauksen sijaan puhuttiin pahaa, naureskeltiin selän takana ja naaman edessä ja tuotiin muutenkin esille, kuinka huono ihminen olet verrattuna muihin, et jaksa mitään ja oot muuten tosi ruma ämmä.
- Kotimatkat.
Varsinkin RUK:ssa nafti viiden tunnin bussimatka ei oikein lämmittänyt sydäntä. Onneksi bussimatkoilla sai aina nukkua, mutta lomabussi lähti taas sunnuntaina puoli neljältä RUK:ssa. Hieman hajotti joskus.. Ja nykyään muuten nukun bussissa AINA. Jäänyt semmonen inttitapa päälle.
- Sovinistit.
Miehiä mahtuu maailmaan ja inttiin varsinkin, eivätkä nämä kaikki suinkaan toivota naisia tervetulleiksi heti joukkoon vihreään. Tukena näille miehille toimivat usein valitettavan todenmukaiset tarinat siivellä menneistä naissotilaista, naisten erilainen fysiikka ja se, että naiset juttelevat miehille (tämähän on tulkittavissa esim. flirttailuksi). Ei kuule paljoa tsemppaa, kun muut saa tehdä hommansa rauhassa vuorollaan ja omalla vuorollas koko ryhmä rämä tulee ihmettelemään, et osasko toi akka oikeasti suunnata putkea oikein vai leikkikö se vaan.
- Sukat.
Ne ei ollu ikinä sopivat, hukkuivat aina ja olivat väliin turhan kireitä tai varsi ei pysynyt ylhäällä :D
- PAKKIRUOKA.
Suurin ja eeppisen kamala viimeiseksi. Ihan järkyttävän hirveän oksettavaa mössöä, kulki myös nimellä "lämmin ja keltainen", koska sitä se todellakin oli! Varsinkin Niiskula rakasti soijasuikaleita, joita mä taas vihaan. Monet eivät osanneet tehdä kunnon kasvissafkaa ja siksi kasvisruoka näytti usein lähinnä yrjöltä. Välillä mulle unohdettiin lähettää ruokaa harjoituksiin ja voin kertoa, että hajotti.
***
Noin yleisesti intti ei hajottanut paljoa, koska siihen oli asennoitunut oikein (tyyliin valittamalla pilaa vaan päivänsä, kohta on loma, pian pääsee kotiin syömään hyvää salaattia, tää on vaan väliaikasta, palautan nää pienet sukat pois ja pidän omia varasukkia mukana, pojat on vaan nuoria ja tyhmiä eikä ne ymmärrä yhtään mitään etc etc..). Väliin vaan kiehahti, mutta yleensä en sitä muille kertonut. Itsepä olin intin valinnut ja tiesin, ettei kaikki oo kivaa. (Jostain syystä jätin tästä yhden kamalan mutakokemuksen pois, mutta ehkä osasin asennoitua pelkäämääni asiaan oikein niin siitä jäi lähinnä hyvät muistot, toisin kuin järkyttävän kauheesta pakkiruoasta, jonka hajukin sai jo yrjöämään? Ei sen puoleen muonituskeskuskaan taivasta avannut, mutta se pakkiruoka ja haiseva pakki.. yyyh!)
Tykit - yksi, kaksi, kolme!
Otsikko sisältää sisäpiirivitsin.
"Mä oon tykkimies
pitkä piippu on eessä
paljon rautaa on siinä
jo lapsena päätin
mä oon tykkimies
oon hitto soikoon."
Runo on punkan pohjasta löytynyttä taidetta.
Aina mulle sanottiin, että tyhmä saa olla, muttei tykkimies. Pidin tykkimiehiä tosi yksinkertaisina pölöinä ja osittain tykkien vuoksi kammoksuin Niiskulaan menemistä ja olin sitä mieltä, että minulle Niiskulaa suositellut kapteeni oli vähintään tykkimies, koska se suositteli mulle Niiskulaa sen takia, että tykkimiesten on pakko käyttää päätä. Niivvarmaajjoo.
Alokaskauteni alkoi tulenjohtajien ja viestimiesten keskellä, joten muuta vaihtoehtoahan mulla ei ollut kuin tulenjohto. Kaduin sitä ekoista viikoista lähtien. Meille syötettin soopaa, että tykistä lähtevä paineaalto vaurioittaa munasarjoja, joten tykit eivät olleet edelleenkään vaihtoehto. Silti aina ihailin tykkejä: isoja, mahtavia ja se jyly, joka niistä lähti! Salaa toivoin olevani mies, että pääsisin joskus katsomaan tykeillä ampumista.
Sitten tuli E-luokka ja kotona ollessa sain erään puhelun, jossa minulle suositeltiin tuliasemalinjaa eli tykkejä. No, mähän olin heti valmis, koska se jyly ja tekemisen meininki. Pidin tässä vaiheessa jo tulenjohtoa ihan hikisenä touhuna ja nykyisin en palaisi tulenjohtoon suin surminkaan, en ikinä. Pääsin käsittelemään tykkiä heti AUK1:n ekoilla viikoilla ja voin kertoa, et olin aika mennyttä naista siinä kohtaa. Oli niin hienoa saada joku niin iso taipumaan toimintaansa, ymmärtää sen toimintaperiaate ja voima. Ja niin musta tuli tykkimies.
Sain vihdoin tykkimiehen kasteeni ampumaleirillä RUK:ssa, jossa vedin kammesta useamman kerran. Ai että se oli hienoa, vieläkin kelpaa muistella. Tulenjohtajat olivat kateudesta vihreitä, kun ne pääsivät meidän toimintaa seuraamaan. Osa supisi vielä valinneensa väärän linjan. Kyllähän kartussien ja kranaattien kanssa juostessa tuli mieletön hiki ja koko ampumaleiri otti lähinnä päähän, mutta olin niin ylpeä siitä, että olen tykkimies. Se jyly ja ruutisavu, kranaattien repivä ääni, kun ne lentävät ilmojen halki.
Näin reservissä mulla on hirmuinen ikävä tykkejä. Aina nähdessäni sen isomman tykkimallin, irvistän, koska muistan lavettihaarojen painon ja ikuisen kuoppien kaivuun routaiseen maahan. Samalla muistan kuitenkin sen jylyn, joka tuntui kuulosuojaimista huolimatta täyttävän joka verisuonen mutkan. Aina nähdessäni pienemmän tykin muistelen sen elämän vapauttavaa hydrauliikkaa ja tykkijumppia tuliasemapatterin edessä. Joskus tekisi mieli unohtaa idiootit saman linjan käyneet ihmiset, mutta tykkejä ei ikinä. Kannan punaista laattaa ja taistelutomaattia ylpeänä ja jos joku sanoo tykkimiehiä tyhmiksi, saa tämä kuulla kunniansa. Ei ole suurempaa kunniaa, kuin olla tykkimies.
"Oon tykkimies, oon hitto soikoon."
"Mä oon tykkimies
pitkä piippu on eessä
paljon rautaa on siinä
jo lapsena päätin
mä oon tykkimies
oon hitto soikoon."
Runo on punkan pohjasta löytynyttä taidetta.
Aina mulle sanottiin, että tyhmä saa olla, muttei tykkimies. Pidin tykkimiehiä tosi yksinkertaisina pölöinä ja osittain tykkien vuoksi kammoksuin Niiskulaan menemistä ja olin sitä mieltä, että minulle Niiskulaa suositellut kapteeni oli vähintään tykkimies, koska se suositteli mulle Niiskulaa sen takia, että tykkimiesten on pakko käyttää päätä. Niivvarmaajjoo.
Alokaskauteni alkoi tulenjohtajien ja viestimiesten keskellä, joten muuta vaihtoehtoahan mulla ei ollut kuin tulenjohto. Kaduin sitä ekoista viikoista lähtien. Meille syötettin soopaa, että tykistä lähtevä paineaalto vaurioittaa munasarjoja, joten tykit eivät olleet edelleenkään vaihtoehto. Silti aina ihailin tykkejä: isoja, mahtavia ja se jyly, joka niistä lähti! Salaa toivoin olevani mies, että pääsisin joskus katsomaan tykeillä ampumista.
Sitten tuli E-luokka ja kotona ollessa sain erään puhelun, jossa minulle suositeltiin tuliasemalinjaa eli tykkejä. No, mähän olin heti valmis, koska se jyly ja tekemisen meininki. Pidin tässä vaiheessa jo tulenjohtoa ihan hikisenä touhuna ja nykyisin en palaisi tulenjohtoon suin surminkaan, en ikinä. Pääsin käsittelemään tykkiä heti AUK1:n ekoilla viikoilla ja voin kertoa, et olin aika mennyttä naista siinä kohtaa. Oli niin hienoa saada joku niin iso taipumaan toimintaansa, ymmärtää sen toimintaperiaate ja voima. Ja niin musta tuli tykkimies.
Sain vihdoin tykkimiehen kasteeni ampumaleirillä RUK:ssa, jossa vedin kammesta useamman kerran. Ai että se oli hienoa, vieläkin kelpaa muistella. Tulenjohtajat olivat kateudesta vihreitä, kun ne pääsivät meidän toimintaa seuraamaan. Osa supisi vielä valinneensa väärän linjan. Kyllähän kartussien ja kranaattien kanssa juostessa tuli mieletön hiki ja koko ampumaleiri otti lähinnä päähän, mutta olin niin ylpeä siitä, että olen tykkimies. Se jyly ja ruutisavu, kranaattien repivä ääni, kun ne lentävät ilmojen halki.
Näin reservissä mulla on hirmuinen ikävä tykkejä. Aina nähdessäni sen isomman tykkimallin, irvistän, koska muistan lavettihaarojen painon ja ikuisen kuoppien kaivuun routaiseen maahan. Samalla muistan kuitenkin sen jylyn, joka tuntui kuulosuojaimista huolimatta täyttävän joka verisuonen mutkan. Aina nähdessäni pienemmän tykin muistelen sen elämän vapauttavaa hydrauliikkaa ja tykkijumppia tuliasemapatterin edessä. Joskus tekisi mieli unohtaa idiootit saman linjan käyneet ihmiset, mutta tykkejä ei ikinä. Kannan punaista laattaa ja taistelutomaattia ylpeänä ja jos joku sanoo tykkimiehiä tyhmiksi, saa tämä kuulla kunniansa. Ei ole suurempaa kunniaa, kuin olla tykkimies.
"Oon tykkimies, oon hitto soikoon."
lauantai 28. syyskuuta 2013
Kun kaikki loppuu
Nyt se koitti. Tj0. Oikeasti se koittaa 6.10., nyt olen lomalla, jolta ei palata enää kasarmille. Virallisesti musta tulee vänrikki 18.12., koska silloin ylennetään kaikki Suomen upseerikokelaat vänrikeiksi. Yksikön päällikkö ei kirjoittanut "Saulille" viestiä, että nyt olis yks sankari, jonka voisi ylentää. Tästä syystä siirrytään sisälle välitöntä minuuttia viettämään... eiku... No, musta tulee vänrikki sitten 18.12. ylentämisjuhlassa.
Takki aika tyhjä enkä osaa sanoa vielä mitään. Eilen oli ensimmäinen kokonainen päivä vapaudessa ja kävin sen kunniaks lenkillä. Lisäks mulla on nuha ja yritän torjua sen riehaantumista. Töitä ja muuta elämää odotellessa.
Blogin kohtaloa en sen enempiä mieti, koska tän blogin on pitänyt loppua jo niin monta kertaa, mutta aina tänne on tekstiä siunaantunut. Ehkä perustan toisen blogin, ehkä jatkan täällä. Sen näkee sitten. :)
Takki aika tyhjä enkä osaa sanoa vielä mitään. Eilen oli ensimmäinen kokonainen päivä vapaudessa ja kävin sen kunniaks lenkillä. Lisäks mulla on nuha ja yritän torjua sen riehaantumista. Töitä ja muuta elämää odotellessa.
Blogin kohtaloa en sen enempiä mieti, koska tän blogin on pitänyt loppua jo niin monta kertaa, mutta aina tänne on tekstiä siunaantunut. Ehkä perustan toisen blogin, ehkä jatkan täällä. Sen näkee sitten. :)
lauantai 3. elokuuta 2013
Kun kaikki ei mene putkeen
Listaan tähän päivänne piristykseksi tilanteita, joissa kaikki ei mennyt ihan niin kuin Strömsössä. Olkaa ja nauttikaa.
- Eräällä marssilla kuluneella viikolla jaos oli jaettu neljään ryhmään. Menin edellä tunnustelijoiden kanssa, opettelimme hommaa yhdessä ja menimme melko kovaa vauhtia. Tiet ylitettiin hitaasti eräällä tyylillä, mikä aiheutti mielenkiintoisia asioita. Päätin yhdessä vaiheessa vaihtaa tunnustelijoita ja pysäytin koko joukon. Samalla huomasin, että puolet jaoksesta oli kadonnut. Pari ryhmänjohtajaa lähti etsimään heitä eikä mitään kuulunut, ennen kuin metsästä kuului rytinää ja kaksi ryhmää löytyivät. Olimme siirtyneet marssilla metsään, heillä oli kestänyt eivätkä olleet huomanneet, minne porukka oli kadonnut. He eivät olleet myöskään huudelleet, että perä jää, hidastakaa. Loppu hyvin, kaikki hyvin, mutta oli se melko jännää huomata yhtäkkiä puolen porukan puuttuvan eikä löytyminen ollutkaan niin yksinkertaista...
- Eräällä taisteluradalla kerran oli harjoitus, jossa juostiin korsujen läpi taisteluhaudoissa (juoksuhaudoiksikin kutsuttuja). Juoksuhautojen yläpuolella on palkkeja, joista näkee, miten matalalla pitää juosta. Juoksin haudassa kaverin kanssa, kunnes yhtäkkiä löydän tämän tuupertuneena maahan. Jäin kyselemään vointeja, selkään sattui kuulemma. Kokelas soitti ambulanssin, minä jatkoin itku kurkussa huolesta soikeana juoksua. Myöhemmin selvisi, että hän oli oikaissut selkänsä selkäkivun takia väärällä hetkellä ja juossut suoraan palkkia päin. Tästä seurasi kunnon aivotärähdys ja muutaman päivän osasto/sairaslomaputki, mutta onneksi ei sen pahempaa.
- Eräässä johtamisharjoituksessa olimme marssineet 18h suorittaen rasteja pitkin metsää. Alkoi väsyttää, olihan kello jo puolen yön korvilla. Oli tosi pimeää, mutta joukon johtaja päätti silti lähteä ylittämään erästä suota ja kivikkoista vuorta ottamalla kompassista suuntaa. Joukossa oli myös Rauhallinen Mies, jonka mielestä ylitys ei ollut hyvä idea ollenkaan pimeyden ja väsymyksen takia. Lähdimme silti maastoon. Matkalla vastaan tuli oja, jonne Rauhallinen Mies jäi maiharistaan kiinni ja kasteli punttinsa. Rauhallinen Mies alkoi kettuuntua ja vänistä ojista. Siinä sitten tsemppailtiin häntä, kunnes tuli taas uusi oja. Rauhallinen Mies jäi TAAS kiinni maiharistaan ojaan, tällä kertaa siitä kuivasta. Kello oli jo yksi yöllä ja Rauhallista Miestä ketutti tosi paljon. Etenimme taas ja kolmannen ojan kohdalla Rauhallisesta miehestä oli muisto vain jäljellä. Ilmassa raikui muutama valittu sana ja henkilön rynnäkkökivääri singahti jorpakkoon. Hetken hengittelyn jälkeen Jälleen Rauhallinen Mies ylitti ojan, tällä kertaa mulimatta märkiä kenkiään.
- Samaisessa johtajaharjoituksessa erästä toistakin miestä otti päähän, hän kulkekoon nimellä Lännenmies. Lännenmies sai nimensä siitä, että hän käveli jalat levällään. Raukalla oli hiertynyt pakarat rikki, hän oli juuri tervehtynyt kuumeesta ja voi marssilla todella huonosti. Reippaalla vaseliinin käytöllä ja suomalaisella sisulla Lännenmies selvisi maaliin asti, toisin kuin eräs Cowboy, joka keskeytti marssin ja käveli kuin Lännenmies vielä kaksi päivää marssin jälkeen. Kasarmilla kysyin Cowboylta, miten hän voi. "Muuten hyvin, mutta pyllyyn sattuu."
- Yön Yksinäinen oli eräällä vartiokeikalla. Jostain syystä järjestelyt pissivät ja kunnolla, ja odotetusta kahden tunnin ammusvartiovuorosta venähti kolmetuntinen. Jossain vaiheessa, kun olin itse lähivartiossa ja valmistautumassa ammusvartioon, Yön Yksinäinen juoksi paikalle ja huusi: MISSÄ ON SEURAAVA VARTIOMIES? MÄKIN HALUAN NUKKUA!!! No, löysin seuraavan vartiomiehen ja Yön Yksinäinen pääsi nukkumaan. Sama tosin toistui toisenakin yönä.
- Olin samaisessa ammusvartiossa. Tunti meni nopeasti, kunnes tuli kamala vessahätä, siis se isompi. Samalla toista vartiomiestä ei kuulunut, vaikka olin seuraajalähivartiomiehelle painottanut, että lähettää tämän ajoissa. Vartiomies tuli paikalle lopulta puoli tuntia myöhässä, koska lähivartiomies oli sekoillut omiaan. Samaan aikaan Yön Yksinäinen vietti toista kolmetuntistaan viereisellä ammuspoterolla. Ei tässä tosiaan muuten mitään, mutta olin edellisenä päivänä syönyt palan kanaa, että en olisi tuupertunut harjoituksiin (huolto oli unohtanut kasvisruoan jonnekin matkan varrelle), joten vatsa oli sekaisin ja kunnolla. Yritin kysyä viereistä ammusvartiomiestä katsomaan hetken paikkaani, mutta tämä totesi, ettei vartiopaikkaa jätetä. Lopputuloksena marssin ympyrää, itkin ja potkin kantoja rikki, koska minua otti päähän ja olisin ilman sijaistoimintaa luultavasti muuten kakkinut pöksyyni. Kun seuraava vartiomies tuli paikalle puolen tunnin jälkeen, meinasin pussata häntä. Jotta yö olisi ollut täydellinen, minun vuoroni oli toisiksi viimeinen ja olisin voinut nukkua sen tunnin, jonka käytin kantojen potkimiseen ja helpotuksen saamiseen...
- Tapahtui kerran eräällä kasarmilla keskellä yötä. Minut oli asetettu apupäivystäjäksi ja menin etsimään seuraavaa vartiomiestä tuvasta. Sattui kuitenkin niin, että kävelin väärään tupaan ja väärälle paikalle. Herättelin äijää aikani kuiskimalla "No niin Tötterström, sun vuoro herätä! Herääs nyt, sun vuoro mennä päivystämään!". Lopulta Tötterström vastasi huhuiluihini. "Tötterström?" Vastasin: "Niin, Tötterström!" "En mä ole Tötterström...". Pyysin anteeksi ja menin etsimään Tötterströmiä toisesta tuvasta. Seuraavana päivänä kävin pyytämässä anteeksi tältä sankarilta, että menin tökkimään ja kutsumaan häntä Tötterströmiksi kolmelta yöllä.
- Eräällä marssilla kuluneella viikolla jaos oli jaettu neljään ryhmään. Menin edellä tunnustelijoiden kanssa, opettelimme hommaa yhdessä ja menimme melko kovaa vauhtia. Tiet ylitettiin hitaasti eräällä tyylillä, mikä aiheutti mielenkiintoisia asioita. Päätin yhdessä vaiheessa vaihtaa tunnustelijoita ja pysäytin koko joukon. Samalla huomasin, että puolet jaoksesta oli kadonnut. Pari ryhmänjohtajaa lähti etsimään heitä eikä mitään kuulunut, ennen kuin metsästä kuului rytinää ja kaksi ryhmää löytyivät. Olimme siirtyneet marssilla metsään, heillä oli kestänyt eivätkä olleet huomanneet, minne porukka oli kadonnut. He eivät olleet myöskään huudelleet, että perä jää, hidastakaa. Loppu hyvin, kaikki hyvin, mutta oli se melko jännää huomata yhtäkkiä puolen porukan puuttuvan eikä löytyminen ollutkaan niin yksinkertaista...
- Eräällä taisteluradalla kerran oli harjoitus, jossa juostiin korsujen läpi taisteluhaudoissa (juoksuhaudoiksikin kutsuttuja). Juoksuhautojen yläpuolella on palkkeja, joista näkee, miten matalalla pitää juosta. Juoksin haudassa kaverin kanssa, kunnes yhtäkkiä löydän tämän tuupertuneena maahan. Jäin kyselemään vointeja, selkään sattui kuulemma. Kokelas soitti ambulanssin, minä jatkoin itku kurkussa huolesta soikeana juoksua. Myöhemmin selvisi, että hän oli oikaissut selkänsä selkäkivun takia väärällä hetkellä ja juossut suoraan palkkia päin. Tästä seurasi kunnon aivotärähdys ja muutaman päivän osasto/sairaslomaputki, mutta onneksi ei sen pahempaa.
- Eräässä johtamisharjoituksessa olimme marssineet 18h suorittaen rasteja pitkin metsää. Alkoi väsyttää, olihan kello jo puolen yön korvilla. Oli tosi pimeää, mutta joukon johtaja päätti silti lähteä ylittämään erästä suota ja kivikkoista vuorta ottamalla kompassista suuntaa. Joukossa oli myös Rauhallinen Mies, jonka mielestä ylitys ei ollut hyvä idea ollenkaan pimeyden ja väsymyksen takia. Lähdimme silti maastoon. Matkalla vastaan tuli oja, jonne Rauhallinen Mies jäi maiharistaan kiinni ja kasteli punttinsa. Rauhallinen Mies alkoi kettuuntua ja vänistä ojista. Siinä sitten tsemppailtiin häntä, kunnes tuli taas uusi oja. Rauhallinen Mies jäi TAAS kiinni maiharistaan ojaan, tällä kertaa siitä kuivasta. Kello oli jo yksi yöllä ja Rauhallista Miestä ketutti tosi paljon. Etenimme taas ja kolmannen ojan kohdalla Rauhallisesta miehestä oli muisto vain jäljellä. Ilmassa raikui muutama valittu sana ja henkilön rynnäkkökivääri singahti jorpakkoon. Hetken hengittelyn jälkeen Jälleen Rauhallinen Mies ylitti ojan, tällä kertaa mulimatta märkiä kenkiään.
- Samaisessa johtajaharjoituksessa erästä toistakin miestä otti päähän, hän kulkekoon nimellä Lännenmies. Lännenmies sai nimensä siitä, että hän käveli jalat levällään. Raukalla oli hiertynyt pakarat rikki, hän oli juuri tervehtynyt kuumeesta ja voi marssilla todella huonosti. Reippaalla vaseliinin käytöllä ja suomalaisella sisulla Lännenmies selvisi maaliin asti, toisin kuin eräs Cowboy, joka keskeytti marssin ja käveli kuin Lännenmies vielä kaksi päivää marssin jälkeen. Kasarmilla kysyin Cowboylta, miten hän voi. "Muuten hyvin, mutta pyllyyn sattuu."
- Yön Yksinäinen oli eräällä vartiokeikalla. Jostain syystä järjestelyt pissivät ja kunnolla, ja odotetusta kahden tunnin ammusvartiovuorosta venähti kolmetuntinen. Jossain vaiheessa, kun olin itse lähivartiossa ja valmistautumassa ammusvartioon, Yön Yksinäinen juoksi paikalle ja huusi: MISSÄ ON SEURAAVA VARTIOMIES? MÄKIN HALUAN NUKKUA!!! No, löysin seuraavan vartiomiehen ja Yön Yksinäinen pääsi nukkumaan. Sama tosin toistui toisenakin yönä.
- Olin samaisessa ammusvartiossa. Tunti meni nopeasti, kunnes tuli kamala vessahätä, siis se isompi. Samalla toista vartiomiestä ei kuulunut, vaikka olin seuraajalähivartiomiehelle painottanut, että lähettää tämän ajoissa. Vartiomies tuli paikalle lopulta puoli tuntia myöhässä, koska lähivartiomies oli sekoillut omiaan. Samaan aikaan Yön Yksinäinen vietti toista kolmetuntistaan viereisellä ammuspoterolla. Ei tässä tosiaan muuten mitään, mutta olin edellisenä päivänä syönyt palan kanaa, että en olisi tuupertunut harjoituksiin (huolto oli unohtanut kasvisruoan jonnekin matkan varrelle), joten vatsa oli sekaisin ja kunnolla. Yritin kysyä viereistä ammusvartiomiestä katsomaan hetken paikkaani, mutta tämä totesi, ettei vartiopaikkaa jätetä. Lopputuloksena marssin ympyrää, itkin ja potkin kantoja rikki, koska minua otti päähän ja olisin ilman sijaistoimintaa luultavasti muuten kakkinut pöksyyni. Kun seuraava vartiomies tuli paikalle puolen tunnin jälkeen, meinasin pussata häntä. Jotta yö olisi ollut täydellinen, minun vuoroni oli toisiksi viimeinen ja olisin voinut nukkua sen tunnin, jonka käytin kantojen potkimiseen ja helpotuksen saamiseen...
- Tapahtui kerran eräällä kasarmilla keskellä yötä. Minut oli asetettu apupäivystäjäksi ja menin etsimään seuraavaa vartiomiestä tuvasta. Sattui kuitenkin niin, että kävelin väärään tupaan ja väärälle paikalle. Herättelin äijää aikani kuiskimalla "No niin Tötterström, sun vuoro herätä! Herääs nyt, sun vuoro mennä päivystämään!". Lopulta Tötterström vastasi huhuiluihini. "Tötterström?" Vastasin: "Niin, Tötterström!" "En mä ole Tötterström...". Pyysin anteeksi ja menin etsimään Tötterströmiä toisesta tuvasta. Seuraavana päivänä kävin pyytämässä anteeksi tältä sankarilta, että menin tökkimään ja kutsumaan häntä Tötterströmiksi kolmelta yöllä.
Juuri oikeenlaista kemiaa - wohohoohoo!
Sen täytyy joskus satuttaa, sen täytyy voida naurattaa.
Johtajakausi on alkanut, kokelasbussi Haminasta Niinilandiaan laskeutunut ja olemme ihmetelleet alokkaita viikon verran. Alokkaiden kanssa pärjään, meillä on hauskaa, mutta johtajien kemiat hakevat edelleen paikkaansa. Se jos mikä mietityttää, jännittää, itkettää ja naurattaa eniten. Ei ne alokkaat vaan muut johtajat.
Tiedätte sen, että kun porukkaa tungetaan iso määrä samaan paikkaan ja pitäisi tehdä yhteistyötä, oman paikan hakeminen kestää. Toisiin tutustuminen ottaa aikansa ja toiset näyttävät itsestään tietyn kuvan. Monetkaan eivät tunne toisiaan muuten kuin huhupuheiden perusteella ja jokaisella on otettavanaan ekat askeleet johtajuuden uralla. Kaikista puhutaan kakkaa, mutta kaikkien kanssa täytyy tulla toimeen. Täällä, johtajakaudella, se konkretisoituu.
Mulle on aina ollut vaikeaa toimia ryhmässä ja mennä uusiin tilanteisiin, joista en tiedä, miten niissä toimitaan. Armeija on helpottanut näitä vaikeuksia, mutta vieläkin esim. ryhmässä toimiminen ei ole silkkaa pässinlihaa. Mulla on suurimman osan ajasta ollut vaikeaa toimia ryhmässä ja monesti tämä on aiheuttanut riitoja, jutteluja yksikön päällikön kanssa, kamalia juoruja, kakan puhumista selän takana - ja isoja oppimiskokemuksia. Oon tajunnut vihdoin, että muut ovat erilaisia ja niillä on varmaan kans vaikeuksia olla uudessa tilanteessa. Sen takia ne käyttäytyy välillä omituisesti ja tyhmästi, just niinku minä.
Oon nyt semmosessa paikassa, missä en tunne hyvin suurinta osaa ihmisistä. En itse asiassa tunne melkein ketään, koska ne on eri linjalta ja mun nimi- ja naamamuisti on maailman huonoimmat. Lisäks oon ollut tosi ujo ja hiljainen paristakin syystä. Ne sen sijaan tietää mut, koska oon armeijan aikana ollut melko kuuma peruna mielipiteineni ja persoonani kanssa. Tiedän, et musta on puhuttu ja minkälaista juttua. Ei niiden ole helppoa tutustua muhun, kun ne on kuullu musta kaikkea. Lisäks oon vielä epävarma johtaja, jota on armeija-aikana kiusattu ties minkälaisilla jutuilla. Onneks oon vähän oppinu jo sanoon takaisin, mutta ei tää silti ole helppoa ollut.
Viimeinen viikko on ollut suurimmaks osaks tottumista toisiin johtajiin ja siihen, että niiden kanssa pitäis puhaltaa yhteen hiileen. Oon ollut välistä tosi hukassa, mut oon oppinut ihan hirveästi. Odotan paria seuraavaa viikkoa mielenkiinnolla, koska me vietetään iso osa ajasta maastossa ja ne jutut ei oo mulle niitä tutuimpia. Oonhan ollu naimisissa eri aselajien kanssa kuukaudet, en niinkään perus inttihommien kuten poteron kaivuun kanssa. Sen vuoksi mulla on nytkin lomilla mukana taistelijan opas, josta voin pänttiä vaikka sen, mitä tapahtuu suojeluhälytyksessä ja miten kevyt kertasinko toimii. Perusjuttuja, mutta ovat niin kaukaisia, etten vaan muista. Ja opettelu takaa taas sen, ettei mulla olisi ihan niin hukassa kaikki hommat kuin oli kuluneella viikolla. Mut onneksi loppu hyvin, kaikki hyvin.
Oon huomannut, et meillä on johtajissa onneks kivojaki tyyppejä, joiden kans tullaan toimeen. Oon huomannut, et muutki hakee paikkaansa ja on epävarmoja. Oon huomannut, et otan edelleen helposti itteeni ja työstän sitä siksi koko ajan. Ne muut eivät tiuskikaan vaan mulle vaan myös muille. Ne eivät tunne mua enkä mä niitä, mut siihen auttaa tutustuminen.
On tää melkosta mut odotan kyl innolla, mitä touhu on muutaman viikon päästä, kun on taas kasvanu ja kehittyny.
Johtajakausi on alkanut, kokelasbussi Haminasta Niinilandiaan laskeutunut ja olemme ihmetelleet alokkaita viikon verran. Alokkaiden kanssa pärjään, meillä on hauskaa, mutta johtajien kemiat hakevat edelleen paikkaansa. Se jos mikä mietityttää, jännittää, itkettää ja naurattaa eniten. Ei ne alokkaat vaan muut johtajat.
Tiedätte sen, että kun porukkaa tungetaan iso määrä samaan paikkaan ja pitäisi tehdä yhteistyötä, oman paikan hakeminen kestää. Toisiin tutustuminen ottaa aikansa ja toiset näyttävät itsestään tietyn kuvan. Monetkaan eivät tunne toisiaan muuten kuin huhupuheiden perusteella ja jokaisella on otettavanaan ekat askeleet johtajuuden uralla. Kaikista puhutaan kakkaa, mutta kaikkien kanssa täytyy tulla toimeen. Täällä, johtajakaudella, se konkretisoituu.
Mulle on aina ollut vaikeaa toimia ryhmässä ja mennä uusiin tilanteisiin, joista en tiedä, miten niissä toimitaan. Armeija on helpottanut näitä vaikeuksia, mutta vieläkin esim. ryhmässä toimiminen ei ole silkkaa pässinlihaa. Mulla on suurimman osan ajasta ollut vaikeaa toimia ryhmässä ja monesti tämä on aiheuttanut riitoja, jutteluja yksikön päällikön kanssa, kamalia juoruja, kakan puhumista selän takana - ja isoja oppimiskokemuksia. Oon tajunnut vihdoin, että muut ovat erilaisia ja niillä on varmaan kans vaikeuksia olla uudessa tilanteessa. Sen takia ne käyttäytyy välillä omituisesti ja tyhmästi, just niinku minä.
Oon nyt semmosessa paikassa, missä en tunne hyvin suurinta osaa ihmisistä. En itse asiassa tunne melkein ketään, koska ne on eri linjalta ja mun nimi- ja naamamuisti on maailman huonoimmat. Lisäks oon ollut tosi ujo ja hiljainen paristakin syystä. Ne sen sijaan tietää mut, koska oon armeijan aikana ollut melko kuuma peruna mielipiteineni ja persoonani kanssa. Tiedän, et musta on puhuttu ja minkälaista juttua. Ei niiden ole helppoa tutustua muhun, kun ne on kuullu musta kaikkea. Lisäks oon vielä epävarma johtaja, jota on armeija-aikana kiusattu ties minkälaisilla jutuilla. Onneks oon vähän oppinu jo sanoon takaisin, mutta ei tää silti ole helppoa ollut.
Viimeinen viikko on ollut suurimmaks osaks tottumista toisiin johtajiin ja siihen, että niiden kanssa pitäis puhaltaa yhteen hiileen. Oon ollut välistä tosi hukassa, mut oon oppinut ihan hirveästi. Odotan paria seuraavaa viikkoa mielenkiinnolla, koska me vietetään iso osa ajasta maastossa ja ne jutut ei oo mulle niitä tutuimpia. Oonhan ollu naimisissa eri aselajien kanssa kuukaudet, en niinkään perus inttihommien kuten poteron kaivuun kanssa. Sen vuoksi mulla on nytkin lomilla mukana taistelijan opas, josta voin pänttiä vaikka sen, mitä tapahtuu suojeluhälytyksessä ja miten kevyt kertasinko toimii. Perusjuttuja, mutta ovat niin kaukaisia, etten vaan muista. Ja opettelu takaa taas sen, ettei mulla olisi ihan niin hukassa kaikki hommat kuin oli kuluneella viikolla. Mut onneksi loppu hyvin, kaikki hyvin.
Oon huomannut, et meillä on johtajissa onneks kivojaki tyyppejä, joiden kans tullaan toimeen. Oon huomannut, et muutki hakee paikkaansa ja on epävarmoja. Oon huomannut, et otan edelleen helposti itteeni ja työstän sitä siksi koko ajan. Ne muut eivät tiuskikaan vaan mulle vaan myös muille. Ne eivät tunne mua enkä mä niitä, mut siihen auttaa tutustuminen.
On tää melkosta mut odotan kyl innolla, mitä touhu on muutaman viikon päästä, kun on taas kasvanu ja kehittyny.
Moikka mosaliini!
Moro moro, alokas te!
Ootte tullut laitokseemme pari kolme viikkoa sitten ja vihdoin viime perjantaina me paljon pelotellut kokelaat saavuimme iloksenne ja kauhuksenne. Meistä on puhuttu paljon, kuulutuksissa on puhistu ja kuiskattu, kuinka Haminasta tuulee. Olette olleet ihan kauhuissanne, koska luvassa oli kuulemma tyyppejä, joiden lempinimiä olivat mm. Natsi ja Red Devil.
Olimme kuulleet teistä paljon. Olitte kuulemma tosi hankalia, hypitte seinille, ette totelleet. Varsinkin naiset olivat tosi murheenkryyni, kävelitte suihkusandaaleissa käytävillä ja portaissa, ette tervehtineet, puhuitte ja syljeksitte muodossa. Ei semmosta sallita! Olimme varautuneet palauttamaan kurin ja järjestyksen, sillä armeijassa on tärkeää, että joukko pysyy kurissa ja nuhteessa. Olemmehan täällä sa-tilanteeseen eli sodan ajan tilanteeseen valmistautumista varten.
Vihdoin viime viikon torstai-iltana tulimme. Näimme silmät ikkunoissa. Kurkitte meitä avonaisista ovista. Pelkäsitte ja arastelitte. Nyt meillä on jo takana viikko yhdessäoloa. Olette käyttäytyneet hyvin ja uskoneet sanomisiamme. Hyvä! Juuri näin pitää toimiakin. Esimiestä totellaan aina. Olemme yrittäneet olla teidän arvoisianne, johtaa teitä parhaalla mahdollisella tavalla ylilyöntejä välttäen. Toivomme onnistuneemme, mutta muistakaa, että mekin olemme vain ihmisiä. Me annamme teille mahdollisuuden, mutta antakaa tekin meille.
Vielä muutaman viikon olette meidän mosia. Sen jälkeen joukkomme hajaantuu pitkin aukkia, esikuntapatteria ja eri linjoja. Silloin meilläkin alkaa eri tehtävät ja mekin muutamme patterista toiseen. Jatkossa lähinnä komentojaos saa nauttia minusta, koska jään sinne loppupalvelusajaksi. Ette minua paljoa näe, koska olen tiedustelu-upseeri ja tulen luultavimmin viettämään eniten aikaa aselajikoulullamme tekemässä raportteja ja esiintymässä. Hommastani ei tule helppoa ja uskonkin, että suurin kasvu johtajana tapahtuu näiden alokasviikkojen aikana.
Kiitos siitä, että olette juuri meidän mosia. Kiitos siitä, että saamme teitä poistuttaa taakse ja runnuttaa, kiittää ja kehua. Olette tärkeitä, koska teidän kanssa opimme taitoja elämää varten. Ehkä vuosien päästä tunnistatte, että tuossa meni se kokelas, joka runnutti meidän tupaamme siivouspalvelussa aikamääreiden vuoksi. Minä muistan teidät siitä, koska opitte aikamääreissä pysymisen ja sen, etteivät silmät ole mitkään hedelmäpelit ja pyöri miten sattuu.
Yhteisiä viikkojamme odottaen!
Kok Oliivi
Ootte tullut laitokseemme pari kolme viikkoa sitten ja vihdoin viime perjantaina me paljon pelotellut kokelaat saavuimme iloksenne ja kauhuksenne. Meistä on puhuttu paljon, kuulutuksissa on puhistu ja kuiskattu, kuinka Haminasta tuulee. Olette olleet ihan kauhuissanne, koska luvassa oli kuulemma tyyppejä, joiden lempinimiä olivat mm. Natsi ja Red Devil.
Olimme kuulleet teistä paljon. Olitte kuulemma tosi hankalia, hypitte seinille, ette totelleet. Varsinkin naiset olivat tosi murheenkryyni, kävelitte suihkusandaaleissa käytävillä ja portaissa, ette tervehtineet, puhuitte ja syljeksitte muodossa. Ei semmosta sallita! Olimme varautuneet palauttamaan kurin ja järjestyksen, sillä armeijassa on tärkeää, että joukko pysyy kurissa ja nuhteessa. Olemmehan täällä sa-tilanteeseen eli sodan ajan tilanteeseen valmistautumista varten.
Vihdoin viime viikon torstai-iltana tulimme. Näimme silmät ikkunoissa. Kurkitte meitä avonaisista ovista. Pelkäsitte ja arastelitte. Nyt meillä on jo takana viikko yhdessäoloa. Olette käyttäytyneet hyvin ja uskoneet sanomisiamme. Hyvä! Juuri näin pitää toimiakin. Esimiestä totellaan aina. Olemme yrittäneet olla teidän arvoisianne, johtaa teitä parhaalla mahdollisella tavalla ylilyöntejä välttäen. Toivomme onnistuneemme, mutta muistakaa, että mekin olemme vain ihmisiä. Me annamme teille mahdollisuuden, mutta antakaa tekin meille.
Vielä muutaman viikon olette meidän mosia. Sen jälkeen joukkomme hajaantuu pitkin aukkia, esikuntapatteria ja eri linjoja. Silloin meilläkin alkaa eri tehtävät ja mekin muutamme patterista toiseen. Jatkossa lähinnä komentojaos saa nauttia minusta, koska jään sinne loppupalvelusajaksi. Ette minua paljoa näe, koska olen tiedustelu-upseeri ja tulen luultavimmin viettämään eniten aikaa aselajikoulullamme tekemässä raportteja ja esiintymässä. Hommastani ei tule helppoa ja uskonkin, että suurin kasvu johtajana tapahtuu näiden alokasviikkojen aikana.
Kiitos siitä, että olette juuri meidän mosia. Kiitos siitä, että saamme teitä poistuttaa taakse ja runnuttaa, kiittää ja kehua. Olette tärkeitä, koska teidän kanssa opimme taitoja elämää varten. Ehkä vuosien päästä tunnistatte, että tuossa meni se kokelas, joka runnutti meidän tupaamme siivouspalvelussa aikamääreiden vuoksi. Minä muistan teidät siitä, koska opitte aikamääreissä pysymisen ja sen, etteivät silmät ole mitkään hedelmäpelit ja pyöri miten sattuu.
Yhteisiä viikkojamme odottaen!
Kok Oliivi
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)